Jäsenkirje 6/2023

Keravan kaupunki täyttää 2024 sata vuotta itsenäisenä kuntana, ja Kerava-seuran puheenjohtajana aloittaa useimmille tuttu Samuli Isola. Hän on varsinainen kotiseutualan lapsitähti, sillä hän aloitti seuran johtokunnan jäsenenä 1998. Ei siis ihme, että hän on jo yksi seuran kunniajäsenistä ja monella tavalla ansioitunut kotikaupungissa monella sektorilla.

                                                                                                            Jäsenkirje 6/2023

HYVÄÄ JOULUN ODOTUSTA, JOULUA JA MUKAVAA UUTTA VUOTTA!

Keravan kaupunki täyttää 2024 sata vuotta itsenäisenä kuntana, ja Kerava-seuran puheenjohtajana aloittaa useimmille tuttu Samuli Isola. Hän on varsinainen kotiseutualan lapsitähti, sillä hän aloitti seuran johtokunnan jäsenenä 1998. Ei siis ihme, että hän on jo yksi seuran kunniajäsenistä ja monella tavalla ansioitunut kotikaupungissa monella sektorilla. 

Oma, 16 vuotta kahdessa jaksossa (2001-2003, 2010-2023) kestänyt puheenjohtajuus päättyy ja siirryn Samulin tilalle johtokuntaan. Muut johtokunnan jäsenet Tiina Blomqvist, Tiina Killström, Maija Länsimäki, Karin Nissinen, Eero Nurmi, Seppo Vettenranta ja Jyrki Virtanen jatkavat johtokunnassa ja uutena aloittaa Olli Sariola. Sihteerinä jatkaa Arja Rantanen. 

Kiitän teitä kaikkia jäseniä menneistä vuosista, jotka ovat olleet minulle erityisen ihania. Te ja ympärilläni ollut loistava johtokunta, me kaikki yhdessä olemme muistuttaneet, että kotiseudun historian tunteminen ei tarkoita menneessä elämistä. Ei, vaan se juurruttaa ja luo pohjan viihtyisälle tulevaisuudelle.

NÄHDÄÄN – ILON KAUTTA, TIETYSTI!

SATU 
(Satu Saaristo)

PS: Oheen liitän joululukemiseksi kolumnini Keski-Uusimaassa, julk. aatonaattona 2017)

”JOULUKUUSTA HAKEMASSA

Aattoaamun hämärä haihtui verkalleen Ali-Keravalla. Jalkojen alla natisi pakkaslumi.
Oikealle jäi Reenin Fransin talo, sitten käännyttiin Talmantielle, silmäys olan yli Varjakon suuntaan, Keravanjoen ylitys, Nissilän, Jurvalan ja vielä Nissilän navetan ohi.

Tässä reitti, jota kuljin pikkutyttönä 1950-luvulla isän kanssa kuusen hakuun.
Pian näkyi jo Ollilan Fransin maatalon punainen päärakennus. Sen edustan peltoaukeamalla nykyisen Keinukallion suuntaan äidin kanssa keväisin hiihdeltiin hankikannon aikaan – entisilmaston elämys.

Ollilan Fransilta oli tullut isälle lupaus noutaa kuusi Ollilanlammen liepeiltä.
Isä valitsi aina harvaoksaisen puun, joka näytti aika karulta. Se koristeltiin Turun julistettua joulurauhan.

Oksille levitettiin pumpulia markkeeraamaan lunta, ohuet kynttilät sidottiin naruilla oksiin, tähti latvaan.

Olinko aina vai vain kerran kuusen haussa? Narskuiko lumi? Tunkeutuiko taloista vieno navetan ja joululeivonnaisten tuoksu? Ihan sama: muistoissa tämä on täyttä ihanaa faktaa, rakasta, unohtumatonta.

Aatonaatto 1956 on erityisesti jäänyt mieleen. Äidin apurina piparkakkuja ja torttuja leipoessa kuuntelimme radiosta presidentti J. K. Paasikiven hautajaisia. Ne koskettivat pikkutyttöä; mieshän tuntui melkein naapurilta. Kotona oli kerrottu hänen Ahjossa omistamastaan Jukolan tilasta (1917-1953). Nykyisen Paasikiven Nuorisokylän edeltäjässä Päivölässä olin käynyt kolmen luokkakaverin synttäreillä.

Viimeistä kertaa pukki koputteli livenä jouluna, jolloin hänen astuessaan olohuoneeseemme huudahdimme siskoni kanssa: ”Pulkkisen setä!”

Jonain jouluna perinne isän lukemasta jouluevankeliumista päättyi. Hän osasi toki aina lausua d:n, mutta tällä kertaa Daavidin kaupungista tuli DaaviTin kaupunki. Siskoni kanssa katsoimme toisiamme ja purskahdimme nauruun. Isä säntäsi yläkertaan, meistä tuli ”kiittämättömät lapset”.

Sovitteleva äitimme lepytteli, me pyysimme anteeksi ja joulurauha palasi. 
Isä sai aina Ittelle-lahjan, olen ominut perinteen ja oletan, että tytär ja poika jatkavat. Ripaus hullutustakin kuuluu jouluun. ”